Kirjosiepot

Lopullinen kiintymykseni lintuihin ja niiden elämän seuraamiseen tuli kesällä 1995, kun hoidin kirjosieppopoikuetta meidän autotallissa.

Kirjosieppopariskunta pesi yhdessä pihamme pöntöistä ja pesintä oli edennyt jo poikasten ruokintavaiheeseen asti.

Sitten naaras löytyi kuolleena naapurin pihasta, se oli lentänyt päin lasiseinäistä huvimajaa.

Uros syötti vähän aikaa yksin poikasia, mutta sitten se ilmeisesti hylkäsi pesän.

Me kuuntelimme yhden päivän poikasten piipitystä pöntössä.

Soitin myös Heinolan lintutaloon ja kysyin mitä pitäisi tehdä.

He käskivät antaa poikasten huutaa, ettei niille voi tehdä mitään.

Tiesimmehän sen, ettei ihmisen pitäisi puuttua luonnon järjestykseen.

Illalla otimme kuitenkin pöntön alas puusta, veimme sen autotalliin ja avasimme katon.

Pöntöstä paljastui viisi suu auki ruokaa kerjäävää  poikasta.

Laitoimme pöntön kissojen kuljetuskoriin.

Siitä alkoi noin viikon kestänyt keinoemona olo.

Olin kesälomalla, mutta herätyskello soi aamuisin neljältä ja menin suorittamaan päivän ensimmäisen ruokinnan.

Ruoaksi keräsimme pensaista matoja ja kirvoja. Keräsimme myös muurahaisten munia ja huitelin puutarhassa haavin kanssa keräten kaikkea lentävää.

Poikasten kehittyminen oli nopeaa, suljettu kuljetuskori ei enää riittänyt liikkumiseen.

Tyhjensimme autotallin kaikesta ylimääräisestä tavarasta ja toimme sisään männynoksia lentoharjoituksia varten.

Poikaset eivät koskaan karanneet autotallin ovesta, kun sinne mennessäni laitoin ensin käsivarteni ovesta sisälle, jolloin linnut lensivät istumaan käsivarrelleni. 

Hoidon aikana kaksi poikasista ikävä kyllä kuoli.

Kun loput kolme poikasta olivat mielestämme täysin lentokykyisiä pakkasimme ne kuljetuskoriin ja veimme ne Täktomin  metsään.

Pihapiiriinhän niitä ei voinut jättää, koska ne olivat niin kasvaneet ihmiseen kiinni.